Olen aina inhonnut liikuntaa. Ensimmäinen muistikuvani koulun liikuntatunneilta on ekaluokalta. Meillä oli pituushyppyä, enkä minä osannut. Opettaja torui ja luokkakaverit nauroivat. Sen jälkeen en enää viihtynyt liikuntatunneilla; ymmärsin, että ne olivat niitä varten, jotka jo osasivat kaiken täydellisesti. Minä olin liikuntatunneilla vain naurun aiheena ja kaikkien tiellä. Se köntys, joka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen, kun ei voinut poiskaan jättää.

Koululiikunnan takia menetkin kaiken kiinnostukseni liikuntaan; lapsena, nuorena ja aikuisena harrastin vain hyötyliikuntaa. En olisi edes osannut lähteä mukaan mihinkään liikuntaharrastuksiin – olinhan jo koulussa oppinut, etten minä mitään osaa. Että olen kömpelö ja naurettava, opettajienkin naurunaihe. Opiskeluaikoina tilanne muuttui hieman, kiitos silloisen liikunnanohjaajan, joka ymmärsi liikunnanilon merkityksen. Vaan kun pohja puuttui, en saanut aikaiseksi jatkaa asiaa tosissani, etenkin kun en tuntenut olevani täysin kotonani minkään lajin parissa ja peruskoulukokemusten takia koin olevani liikunnan suhteen ’ikuinen epäonnistuja’.

Aikaa kului, ikää tuli, samoin painoa ja kuntoni huononi entisestään. Kävin jo neljättäkymmentä, kun kuulin ensimmäisen kerran niasta. Se esiteltiin minulle ’aikuisten satubalettina’ ja kiinnostukseni heräsi välittömästi. Heti ensimmäisen tilaisuuden tullen menin mukaan nia-tunnille.

Minulla oli tietysti omia ennakkoluulojani ja odotuksiani tunnin suhteen. Yllätyin jo silloin, kun kuulin niaa tanssittavan paljain jaloin. Hämmästyttävää oli sekin, että opettajan liikkeitä ei tarvinnut toistaa pilkuntarkasti eikä täsmälleen samassa tahdissa. Pelkäsin etukäteen tunnin sisältävän vaikeita, tanssillisia liikkeitä ja olin onnekseni väärässä. Kun tunnista oli kulunut noin puolet, tajusin yhtäkkiä tanssivani hiki valuen ja nauttivani siitä täydestä sydämestäni. Rasitus tuntui kehossa, mutta hyvällä tavalla. En halunnut lopettaa; ensimmäistä kertaa koskaan minulla oli aidosti hauskaa liikunnan parissa. Lauran mahtavan leikkisä ja positiivinen tyyli hymyilytti ja hymy säilyi koko tunnin ajan ja vielä sen jälkeenkin. Kokemus oli ainutlaatuinen. Tuntui, kuin olisin vasta löytänyt liikkuvan itseni.

Ensimmäisen tuntini jälkeen olen yrittänyt päästä tunnille viikoittain ja ollut mukana myös parissa playshopissa. Jos nykyinen nia-harrastuspaikkani tarjoaisi toisenkin viikkotunnin, osallistuisin varmasti. Olen kertonut niasta monille ihmisille, vienyt myös yhden ystäväni kerran tunnille mukaan tutustumaan ja nyt hän harrastaa niaa työpaikkansa liikuntatuntien puitteissa! Aion jatkossakin houkutella ystäviäni tutustumaan niaan. Mielestäni se on tärkeää siksikin, että nia poikkeaa niin täydellisesti monista muista liikuntalajeista, että sitä ymmärtääkseen sitä on kokeiltava itse.

Kesätauko osoitti, mitä nia minulle merkitsee. Odotin syksyn ensimmäistä nia-tuntia malttamattomasti jo pari viikkoa ennen tuntien alkamista. Tuntia edeltävät kaksi päivää olin aivan täpinöissäni ja kun tunti alkoi, teki mieli lähteä lentoon! Olin odottanut tätä koko kesän ja olo oli mahtavan hyvä. Olin pelkkää iloa, liikettä ja naurua. Mikään muu liikunta ei ole aiheuttanut minulle samanlaisia tuntemuksia. Nia on ainutlaatuista. Kaikesta liikunnasta tulee yleensä fyysisesti hyvä olo, mutta itselleni nia on ainoa liikuntamuoto, josta saan kokonaisvaltaista iloa ja hyvää mieltä.

Nia on hyvän olon liikuntaa ja sopii kenelle tahansa. Tunnin jälkeen on aina hyvä mieli ja kevyt olo, vaikka väsyttäisikin. Mielestäni nia-harrastajan ainoa vaatimus on, että uskaltaa liikkua ennakkoluulottomasti. Tunneista saa eniten irti, kun kykenee rentoutumaan täysin ja antaa ilon ja liikkeen viedä. Erään ystäväni mielestä niassa hienointa on se, että siinä ei tarvitse osata muuta kuin liikkua ja pitää hauskaa – ja senhän osaavat kaikki! Hän on oikeassa: meistä jokainen osaa niaa ja sitä voi suositella aivan kaikille.

Ilman niaa en olisi ehkä koskaan huomannut, että minäkin osaan liikkua. Kiitos nia, kiitos Laura!